Tankki on tyhjä

Miksi vahva ei ole oikeasti vahva?

Olen itse tätä miettinyt todella paljon ja elämässäni yrittänyt olla vahvaakin vahvempi. Se vahvuus ilmenee siten, että jaksan aina olla anteeksiantavainen, vaikka minua kohdeltaisiin miten. Että aina jaksan luoda uutta uskoa omaan ja erityisesti toisten elämään. Että aina olen valmis auttamaan ja tekemään palveluksia toisille tai toiselle ihmiselle. Ja mitäpä minä siitä sitten itselleni saan? Kuvittelen saavani takaisin yhtä pyyteetöntä arvostusta ja kohtelua. Kuvittelen, että olen oikeasti hyvä ja hyvät teot tulevat takaisin? Että olen aina turvallisella polulla, kun annan itsestäni kaiken ja vielä vähän enemmänkin. Minä mietin, miksi joillain ihmisillä on niin helppo pyytää apua alati minulta, miksi?

Miksi aina minulta, miksi minä aina olen se, joka tekee vaikka minkälaisessa tilanteessa toiselle ihan kaiken palveluksen? Vaikka itse olisin täysin raakki, sairas, tilassa jossa tarvisin vain lepoa. Juuri silloin tarvitsisin eniten sitä huolintaa takaisin, jota olen itse niin auliisti itsestäni jakanut. Ja vielä, miksi minun pyyntöjä ohitetaan, ei kuulla, ei oteta tosissaan?

Montako oppituntia minun tulee tästä asiasta käydä? Montako oppituntia minun täytyy aina vain, yhä uudestaan todeta, että ei tämä nyt ihan oikeasti mee putkeen näin. Että aina kun olen rakkaudellisissa oloissani ja vaikka niitä ei olisi ollutkaan, tullut todellakin sieltä tuskasta ja hirvittävästä heikkoudesta ja tehnyt jälleen pyyteettömästi sen kaiken, mitä toinen ihminen tarvitsee? Montako kertaa minun pitää todeta, ei en saa itse sitä huomiota itselleni, en saa levätä, en saa vähäisintäkään , edes pientä murua aitoa rakkautta takaisin? Minun tulee vain jaksaa ja jaksaa, uskoa ja luottaa, että ehkä jonain päivänä sekin päivä tulee, että minunkin tankkini täytetään.

Vielä pahempaa jos olen ihan onnellisissa oloissani, typeränä itsenäni joka on toista huolitsenut ja auttanut, ilon energioita täynnä. Onnellisen autuaan tietämätön siitä, että voi voi, olet ihan liian iloinen ja ihan liian turvallisissa oloissasi, ammutaanpa hiukan pilkkaa. 

Minä olen vain rättiriepu jolle annetaan ja joka käsketään ja alistetaan elämään kiitollisena. Se on ihan hirveä arki, kun siihen lopulta herää. Aivan järkkyä todeta olleensa täysin vääristä syistä jotain ihanne itseä, ihanne itseä joka ei ole vähääkään palvellut itseä.  Kuitenkin itse olen kaiken luonut itselleni. MINÄ ITSE!!! Se olen ollut minä joka olen antanut voimani pois itsestäni, luulo, turvattomuuden tunne tai jokin muu selittämätön alitajuinen pelko, joka on värähdellyt minussa. On se ihan kauheaa katsoa sinne peiliin ja todeta todellakin asia, siis ei jumalauta se ole muiden vika, että annan itseäni kohdella kuin käytettyä riepunukkea.

Miksi siis itseäkin pitäisi palvella? Ehkäpä siksi, että kenenkään kone ei käy täysillä ilman polttoainetta ja kaikki huolinta mikä kohdistuisi välillä itseen, olisi sitä polttoainetta sinne niin sanottuun rakkaustankkiin. Olen aivan tyhjä ja vaikka kuinka yritän, en jaksa enää. Ei se autonkaan tankki täyty tyhjästä nyhjäisten. Sinnekin mistä tankataan, sekin tankataan aina tietyin väliajoin.

No niin, asia on nyt minulle selvä, kylmän suihkun jälkeen on aika herätä ja tunnistaa itsessäni nämä värähtelyt jotka, eivät olleetkaan aidosti mitään pyyteettömyyttä vaikka niin luulin. Ihan järisyttävä kylmä suihku. Tunneasteikkoni on jossain todella alhaisissa värähtelyissä, joissa tunnen suoranaista pakokauhua, jotta mitä minä nyt teen? Minun ainoa ajatus on, miksi minä itse annan jonkun toisen ihmisen viedä minusta kaiken, miksi ihmeessä minä elän jonkun toisen elämää? Miksi minä en muka itse pysty luomaan täydellisesti juuri omannäköistäni elämää?

Kyllä, antaminen on kaiken a ja o mutta jossain on tehtävä tasapainottaminen. Jos oikein tarkkaan ajattelen, kaikki se tasapaino pitäisi syöstä minut täydelliseen oloon siitä, että minä aidosti tunnen olevani kaiken hyvän arvoinen ja kokea olevani ihmisenä arvokas myös henkisesti. Minuahan nyt arvotetaan siitä, mitä materiaa saan ja kuinka hyvin osaisin olla kiitollinen ja raataa kuin hullu. Jotta toisen päiväjärjestys ei vähääkään paukkuisi rikki ja pysyisi täydellisessä tasapainossa. 

Nyt on aika lähteä tielle, joka johtaa myös oman tankkini täyttämiseen. Minä itse tajuan nyt, että kaikki se vahvuus mikä minussa oli näennäistä, olikin vain turvattomuutta ja väärä tapa olla vahva. Ei se ole vahvuutta, se on pakenemista, sokeutta siitä, ettei näe omaa todellista kuvaansa peilistä, että kuvittelee olevansa pyytetön, vaikka kaikkein pyytettömin meidän tulisi olla omaa elämäämme kohtaan. Vasta sen jälkeen kun on täysin oma itsensä vahvana, joka ei muuten tarvitse edes kyynärpäitä. Vahvuus on oikeasti rakkautta ja jakamisen iloa, odottamista, että välillä omakin tankki täyttyy. Se ei ole sitä, että paikkaan teoillani puuttumatonta turvallisuutta.

Nyt vihdoin todellakin haluan oppia tämän läksyn itsessäni. Kaikki kulissit saa kaatua mutta minä itse aion vain loistaa kaiken sen raunion keskellä ja rakentaa kaiken jälleen uudestaan. Nollasta, taas, monesko kerta lie, aina sieltä on vaan noustu ja noustaan vastaedeskin? Unviersumi tukee minua koska rakastan vihdoin itseäni ja opin täyttämään myös oman tankkini.

Tankkini korkki avautuu sillä, että annan itselleni anteeksi tämänkin harhaisen polun ja palaan jälleen oman itseni voimalliseen virtaan jossa kaikki se hyvä mikä on tarkoitettu myös minulle, on oikein vauhdilla tulossa luokseni ja niin, nyt minä otan sen vastaan.

Olet Sunna saanut nyt minulta anteeksi ja unohda menneet ja luo elämä vaikka tästä paikasta itsellesi uudestaan.  Adele.

Kirjoitus on todella alhaisissa värähtelyissä kirjoitettu, ainoa tie pois kaikesta masentuneisuudesta on jumalaton kiukku ja raivo. Vasta sen jälkeen tulee huojennus ja sitä odottelen nyt, sitten alan panostamaan seuraavan tunteen käsittelyyn ja jokaisen huojennuksen kohdalla ajattelen täydellisen elämän itselleni. Niin, aivan, tulen vielä tunteisiin jossa aidosti jaan ja vuodan rakkautta ylitsevuotavasti...pieni hetki, lataus on käynnissä.
Adios amigos.